Wikipedia kertoo rauhanaktivisti - oman aikansa siviilipalvelusmies - Arndt Pekurisen teloituksesta:
Vasta kolmas Pekurisen teloittajaksi määrätty sotilas suostui noudattamaan käskyä, mistä kuultuaan tehtävään ensimmäisinä määrätyt miehet poistuivat paikalta. Teloitus pantiin toimeen suomalaisjoukkojen Neuvostoliitolta miehittämän Kalevalan piirin alueella marraskuun alussa 1941. Jatkosodan alettua vuonna 1941 Pekurinen määrättiin työvelvollisena etulinjaan III armeijakunnan rintamalle JR 11:n joukkoihin.[4] Käskyssä määrättiin huolehdittavaksi, että Pekurinen tarttuu aseeseen ja käyttää sitä. Pekurinen kieltäytyi tästä edelleen johdonmukaisesti. ”Turhaan toitte Vienaan korpeen tapettavaksi. Olisitte voinut tappaa Helsingissäkin”, hänen tiedetään sanoneen autokyydissä kohti etulinjaa.[7] Tämän vuoksi tuleva Mannerheim-ristin ritari, kapteeni Pentti Valkonen määräsi Pekurisen teloitettavaksi. Kaksi tehtävään ensin määrättyä sotilasta kieltäytyi. Vasta kolmas Pekurisen teloittajaksi määrätty sotilas suostui noudattamaan käskyä, mistä kuultuaan tehtävään ensimmäisinä määrätyt miehet poistuivat paikalta. Teloitus pantiin toimeen suomalaisjoukkojen Neuvostoliitolta miehittämän Kalevalan piirin alueella marraskuun alussa 1941.
Nykyaika pitää ehkä teloitusta sivistymättömänä tekona. Tästä näkökulmasta sivistysvaltion pitää kunnioittaa ihmisten vakaumuksia, vaikka vakaumus näyttäytyisikin jonkun mielestä maanpuolustuksesta vapaamatkustamiseksi.
(Teknisesti vapaamatkustaja on siis henkilö, joka hyötyy julkishyödykkeestä kuten itsenäisyydestä, mutta ei itse sen tuottamiseen (esimerkiksi varusmiespalveluun) täysimääräisesti osallistu.)
Nykyaikaan siirrettynä tämä vakaumuksen kunnioittamisen ajatus realisoituu oikeutena suorittaa siviilipalvelus varusmiespalveluksen sijasta tai oikeutena vetäytyä reservistä. Kuulin esimerkiksi seuraavan perustelun perustelun, että siviilipalvelusta on mielekästä suvaita, koska meillä on tarpeeksi asepalvelukseen valmiita. Ottamatta kantaa siihen, mikä on tarpeeksi, kiistän tällaisen ajatuksen tieteellistä (peliteoreettisista) syistä. Kansamme onnistui 1939-1944 pelastamaan itsenäisyytensä aseellisen maanpuolustuksen kautta. Välttämätön ehto maanpuolustuksen onnistumiselle oli se normi, että jokaisen miehen on puolustettava maataan ase kädessä ja se, että normin rikkojia oltiin valmiita rankaisemaan hyvin tylystikin.
Yhteistyön evoluutio, vapaamatkustajat ja nollatoleranssin logiikka
Ihmisten sosiaaliset järjestelmät toimivat vain, jos yhteistyö säilyy. Tämä on yksi sekä evoluutioteorian että peliteorian keskeisistä havainnoista: yksilöt voivat maksimoida oman hyvinvointinsa vain, jos he elävät yhteisössä, jossa vapaamatkustaminen on harvinaista ja yhteistyö on normi. Tässä mielessä ihmisyhteisö muistuttaa monin tavoin sitä dynamiikkaa, jota artikkeli Via freedom to coercion: the emergence of costly punishment kuvaa. Yhteistyö ei synny itsestään, vaan se vaatii mekanismeja, jotka estävät vapaamatkustuksen leviämisen.
Tässä kontekstissa strategia, joka sanoo: “vapaamatkustajia on niin vähän, ettei heitä kannata rangaista”, osoittautuu tehotomaksi. Se näyttää intuitiivisesti järkevältä — miksi käyttää resursseja harvinaisen ongelman rankaisemiseen? — mutta evolutiivisesti se on virhe. Peliteoreettisesti tällainen strategia avaa oven juuri sille ilmiölle, jota se yrittää välttää: vapaamatkustajien määrän kasvulle. Jos rangaistus on harvinaista tai epävarmaa, defektio muuttuu kannattavaksi. Yksikin rankaisematta jäänyt vapaamatkustaja saa suhteettoman hyödyn, ja tämä hyöty leviää populaatiossa nopeasti.
Tämä on klassinen second‑order free rider ‑ongelma: jos rankaiseminen on vapaaehtoista ja harvinaista, myös rankaisematta jättäminen on vapaamatkustamista. Yhteistyö romahtaa, koska kukaan ei halua maksaa rankaisemisen kustannusta, vaikka kaikki hyötyisivät siitä, että joku muu maksaa sen. (Pekurisen ampujan nimeä ei ehkä ole julkaistu, mutta jokainen tajuaa että tämä ihminen maksoi rankaisemisesta merkittävän henkisen kustannuksen.)
Siksi tehokkaampi strategia on toisenlainen: “jos joku kerran vapaamatkustaa, se voi olla virhe, mutta muuten on syytä harjoittaa nollatoleranssia.” Tämä strategia yhdistää kaksi keskeistä elementtiä: satunnaisten defektion kestävyyden (noise-robustness) ja varman rangaistuksen. Ensimmäinen defektio voidaan tulkita virheeksi — pelit ovat “meluisia” (noisy), signaalit epävarmoja, ja täydellinen ankaruus (grim trigger) on liian haavoittuvaa väärinkäsityksille. Mutta toistuva defektio tulkitaan tahalliseksi, ja silloin rangaistus on varma.
Tämä strategia on evolutiivisesti stabiilimpi kolmesta syystä. Ensinnäkin se estää vapaamatkustajien leviämisen: kun rangaistus on varma, defektio ei ole kannattavaa. Toiseksi rangaistus toimii kalliina signaalina. Rankaisija osoittaa olevansa sitoutunut normiin, ja tämä signaali tuottaa hänelle statusta, luottamusta ja parempia yhteistyökumppaneita. Kolmanneksi strategia on häiriön kestävä: se ei romahda yksittäisen virheen vuoksi, mutta se ei myöskään salli systemaattista hyväksikäyttöä.
Tämä logiikka näkyy kaikissa tunnetuissa ihmisyhteisöissä. Antropologinen aineisto osoittaa, että yhteisöt, joissa on maltillinen mutta varma rangaistus, säilyttävät yhteistyön. Yhteisöt, joissa rangaistusta ei ole, romahtavat vapaamatkustukseen. Toisin sanoen pakko — tai ainakin pakon uhka — on sisäänrakennettu osa toimivaa yhteistyötä. Tämä ei tee yhteisöstä autoritaarista; se tekee siitä evolutiivisesti elinkelpoisen.
Siksi väite, että “vapaamatkustajia on niin vähän, ettei heitä kannata rangaista”, on teoreettisesti ja empiirisesti heikko. Se on strategia, joka toimii vain niin kauan kuin kukaan ei hyödynnä sen heikkoutta. Sen sijaan strategia, joka sallii yhden virheen mutta rankaisee toistuvan defektion, on sekä realistinen että evolutiivisesti kestävä. Se ylläpitää yhteistyötä, estää hyväksikäytön ja tuottaa signaalin, joka vahvistaa yhteisön koheesiota.
Yhteistyö ei siis synny vapaudesta, vaan vapaus syntyy yhteistyöstä — ja yhteistyö syntyy vasta, kun yhteisö on valmis puolustamaan normejaan. Tämä on se mekanismi, jonka varaan ihmislajin sosiaalinen menestys on rakentunut.
Kysyin myös Gemini -tekoälyltä Pekurisen teloituksen laillisuudesta ja pyysin sitä vastaamana kuin juristi. Sen mielestä argumenttini (jotka, nyt kun asiaa pohdin, lienevät Paasilinnan kirjasta) Pekurisen kuulumattomuudesta sotalain piiriin eivät pitäneet paikkansa. Mutta vaikka Pekurinen kuuluikin asevelvollisuusiässä olevan Suomen kansalaisena ja miehenä sotalain piiriin, silti tekoälyn tulkinnan mukaan "Pekurisen teloitus ei ollut laillinen. Se oli laiton omankädenoikeuden teko (tappo tai murha), jonka suoritti rintamakomentaja ilman vaadittavaa oikeudenkäyntiä ja tuomiota. [...] Sota-ajankaan laki ei tuntenut rintamakomentajan oikeutta teloittaa omia sotilaitaan mielivaltaisesti ilman oikeudenkäyntiä. Syyllisyyden toteaminen ja kuolemanrangaistuksen langettaminen kuuluivat yksinomaan kenttäoikeudelle. Pekuriselle ei järjestetty kenttäoikeudenkäyntiä marraskuussa 1941." Paasilinnan kirjan mukaan sodan jälkeen Pekurisen teloituksen laillisuudesta aloitettiin tutkinta, mutta se keskeytettiin ennen kuin kaikkia asianosaisia ehdittiin haastatella. Teloituskäskyn antaja Valkoinen oli tuolloin jo kuollut Lapin sodassa.
Kiitos Jukka kommentistasi minun Pekurista käsitelleeseen blogkirjoitukseeni ja tästä mielenkiintoisesta ja inspiroivasta kirjoituksestasi! Kirjoitit kommenttiisi "Todellinen sankari oli ehkä kuitenkin teloittaja. Tai voi myös akatella että sekä Pekurinen että teloittaja olivat sankareita." Vasta nyt kirjoituksesi luettuani ymmärrän mitä kommentillasi tarkoitat. Myös minä olen jonkun verran pohtinut peliteoriaa ja yhteistyön mekanismeja. Olen samaa mieltä kanssasi, että yhteistyö on se mekanismi, jonka varaan ihmislajin menestys on rakentunut. Mutta kuka on vapaamatkustaja, ketkä tekevät yhteistyötä ja kuka on sankari, kuten sinäkin kommentissasi kysyit, se on kovin suhteellista. Se riippuu näkökulmasta. Otat kirjoituksessasi lähtökohdaksi että Pekurisen teloitus (ja laajemminkin se toimintamalli joka teloitukseen johti) oli yhtäältä laillinen ja toisaalta välttämätön maanpuolustuksen onnistumisen ehto. Käsittääkseni esimerkiksi Pekurisen teloitus ei ollut laillinen. Asiaa lähdettiin kyllä tutkimaan sodan jälkeen ja tutkintaa ei saatettu minulle tuntemattomista syistä loppuun. Muistaakseni Erno Paasilinna asettaa Pekurista käsittelevässä kirjassaan Rohkeus esimerkiksi kyseenalaiseksi, oliko Pekurinen sotalain alainen, sillä hänhän ei ollut suostunut sotilaaksi, hän ei ollut saanut päivääkään sotilaskoulutusta eikä hänellä ollut edes sotilasvaatteita päällään. Kirjassa oli muitakin perusteluita laittomuudelle. Jos teloitus oli laiton, niin käskyn antaneet kapteeni Valkonen ja käskyn toteuttajahan olivatkin lainrikkojia eli yksilöitä jotka eivät pelanneet yhteisesti sovituilla säännöillä. Tämä vain yksi esimerkki näkökulmasta. En väitä jatkosodan aikaisten lakien noudattaminen tai noudattamatta jättäminen kertoo mitään todellista yksilön moraalisesta hyvyydestä, tai yhteistyöhalukkuudesta, siitähän me puhumme. Pekuristakin ohjasivat aivan eri lait ja autoriteetit. Hänelle pyhin laki oli, ettei kenenkään pidä tappaa ketään koskaan eikä missään olosuhteissa. Raamatun Vanhan testamentin viides käsky on yksiselitteisesti älä tapa, ja Uudessa testamentissa mennään vielä paljon pidemmälle kun kehoitetaan rakastamaan vihollisia. Nämä oli selkeitä käskyjä ja tärkeitä auktoriteettejä Pekuriselle. Ja evolutiivisia yhteistyöprosesseja siinä missä Suomen laki ja itsenäisyyskin. Tästä näkökulmasta katsottuna aseita käyttävät kummallakin puolella rintamaa ovat yhteistyöstä kieltäytyviä ja vapaamatkustajia, niitä jotka eivätkä noudattaneet universaalin rakkauden ja yhteistyön käskyä, jota Pekurinen noudatti ja joutui maksamaan siitä hengellään.