Viime aikoina on väitetty, että leikkaukset pienituloisilta voivat aiheuttaa yhteiskunnallista tyytymättömyyttä ja jopa maanpuolustustahdon alenemista. Maanpuolustustahdon aleneminen on hyvin kriittistä oloissa, missä tällä hetkellä Suomessa elämme. Sosiaalikonservatiivinen perinteinen argumentti onkin, että kurjuuden vähentäminen vahvistaa yhteiskuntaa ulkoista uhkaa vastaan. Tilastotieteen isä Karl Pearson totesi jo 1900-luvun alussa:
Kansojen ja valtioiden välisissä konflikteissa se valtio, jolla on laaja köyhälistö, häviää sille valtiolle jonka väestö on tasa-arvoisempi.
Vuoden 2024 talousnobelistien Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin mukaan valtiossa, jossa ei ulkoista uhkaa ole, eliitin sen sijaan ei tarvitse samassa määrin huolehtia köyhälistöstä. Äärimmäisessä tapauksessa, missä varallisuus on kokonaan maatalousmaassa, eliitin kannattaa jopa vastustaa demokratiaa ja satsata repressiiviseen armeijaan köyhälistön kurissa pitämiseksi, koska demokratia voi johtaa maareformiin.
Mikäli ulkoinen uhka on korkea, maareformi, tulonsiirrot ja poliittiset myönnytykset muuttuvat eliitille rationaalisiksi.
Referoin seuraavaksi Acemoglun ja Robinsonin kirjaa Economic Origins of Dictatorship and Democracy.
Acemoglu ja Robinson esittävät Economic Origins of Dictatorship and Democracy ‑teoksessaan teorian, jonka mukaan poliittiset instituutiot eivät synny sattumalta, vaan eliitin rationaalisista valinnoista. Näiden valintojen ytimessä on kysymys: kumpi on eliitille halvempi tapa säilyttää oma varallisuutensa ja asemansa – demokratian myöntäminen vai sen estäminen? Maatalousyhteiskunnassa vastaus on useimmiten yksiselitteinen. Kun eliitin varallisuus perustuu maahan, demokratia on sille erityisen uhkaava, koska demokraattinen enemmistö voi toteuttaa maareformin, joka suoraan kohdistuu eliitin omaisuuteen. Tästä syystä maatalousvaltaisissa yhteiskunnissa eliitti pyrkii pitämään demokratian poissa ja investoimaan repressioon.
Maatalousyhteiskunnan varallisuusrakenne ja demokratian kustannus
Maatalousyhteiskunnassa varallisuus on paikallista, kiinteää ja helposti takavarikoitavaa. Maa ei liiku, eikä sitä voi piilottaa. Tämä tekee maareformista poliittisesti houkuttelevan enemmistölle ja vaarallisen eliitille. Demokratia merkitsee eliitille riskiä menettää paitsi poliittinen valta myös taloudellinen perusta. Acemoglu ja Robinsonin mallissa tämä tarkoittaa, että demokratian kustannus D on erittäin korkea. Jos repressioinvestointi R on halvempi kuin demokratian myöntäminen, eliitti valitsee repression.
Tämä logiikka selittää, miksi monet maatalousvaltaiset yhteiskunnat pysyivät pitkään autoritaarisina. Repressio – armeijan, poliisin ja valtion väkivaltakoneiston vahvistaminen – on eliitille rationaalinen investointi, koska se estää maattomia ja pienviljelijöitä saamasta poliittista valtaa, joka mahdollistaisi maareformin. Sisäinen uhka on siis hallittavissa halvalla, kunhan armeija on eliitin kontrollissa.
Ulkoinen uhka muuttaa eliitin optimointiongelman
Tilanne muuttuu radikaalisti, jos uhka ei olekaan sisäinen vaan ulkoinen. Ulkoisen uhan edessä repressio ei auta, sillä se ei tuota puolustuskykyä. Valtion selviytyminen riippuu siitä, onko sillä käytössään suuri ja motivoitunut armeija. Tässä kohtaa eliitin intressit kääntyvät yllättävällä tavalla: maareformi voi olla halvempi kuin valtion romahtaminen.
Ulkoinen uhka pakottaa eliitin arvioimaan uudelleen, mikä on tehokkain tapa mobilisoida väestö puolustukseen. Maattomat ja köyhät eivät puolusta valtiota, joka ei tarjoa heille mitään. Sen sijaan omistava talonpoikaisluokka on historiallisesti ollut yksi sitoutuneimmista sotilaallisista ryhmistä. Omistus luo intressin puolustaa valtiota, ja maareformi luo omistuksen.
Tämä logiikka näkyy monissa historiallisissa tapauksissa: Japanin Meiji-uudistuksissa, Etelä-Korean ja Taiwanin 1950-luvun maareformeissa sekä Ruotsin 1600-luvun reduktioissa. Kaikissa näissä tapauksissa eliitti teki maareformin ulkoisen uhan vuoksi, ei ideologisista syistä. Maareformi oli investointi kansanarmeijaan.
Sisäinen uhka johtaa repressioon - ulkoinen uhka johtaa maareformiiin ja demokratiaan
Kun nämä kaksi logiikkaa asetetaan rinnakkain, syntyy selkeä kaava:
Sisäinen uhka (kapina, maattomien tyytymättömyys):
Repressio on halvempi kuin demokratia. Eliitti investoi armeijaan ja poliisiin pitääkseen demokratian poissa ja maareformin mahdottomana.Ulkoinen uhka (naapurivaltio, sota):
Maareformi on halvempi kuin valtion tuhoutuminen. Eliitti jakaa maata, jotta kansa sitoutuu puolustukseen.
Tämä kaksijakoinen logiikka selittää, miksi samat eliitit, jotka sisäisesti vastustavat demokratiaa ja maareformeja, voivat ulkoisen uhan edessä toteuttaa radikaaleja uudistuksia. Se selittää myös, miksi monet valtiot demokratisoituvat sodan jälkeen: kansanarmeija ja maareformi luovat uuden poliittisen tasapainon, jossa eliitti ei enää voi palata autoritaarisuuteen.
Johtopäätös
Acemoglu ja Robinsonin teoria osoittaa, että poliittiset instituutiot eivät synny abstrakteista ihanteista, vaan konkreettisista materiaalisista intresseistä. Maatalousyhteiskunnassa eliitti vastustaa demokratiaa, koska maareformin riski on liian suuri. Mutta jos valtion olemassaolo on uhattuna ulkoapäin, eliitti voi tehdä maareformin ja avata tien demokratialle, koska vain omistava ja sitoutunut kansa puolustaa valtiota. Näin ulkoinen uhka voi paradoksaalisesti olla demokratian, maareformien ja tulonsiirtojen edellytys.
Sisällissodan jälkeinen Suomi: sisäinen uhka ja repression valinta?
Seuraava teksti perustuu tutkimukseen Julián Casanova, Civil Wars, Revolutions and Counterrevolutions in Finland, Spain, and Greece (1918-1949): A Comparative Analysis. (Avoimesti saatavissa oleva versio artikkelista on tässä.) En ota kantaa yksityiskohtiin, kuten siihen missä määrin repressiivinen suomalainen yhteiskunta oli 20- ja 30-luvulla. Suomi oli tietysti muodollinen demokratia, minkä perusteella Casanovan johtopäätös voi tuntua liioitellulta, mutta toisaalta työväenluokka oli faktisesti pitkälti suljettu ulos päätöksenteosta 30-luvun alkupuolelle asti, mikä tukee Casanovan argumenttia:
Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen - ja Neuvostoliiton joksikin aikaa heikennyttyä - Suomen poliittinen eliitti kohtasi ennen kaikkea sisäisen uhan. Työväenliikkeen radikalisoituminen ja punaisten kohtalo loivat tilanteen, jossa eliitti arvioi rajoittamattoman demokratian kustannukset korkeiksi. Tämä vastaa Acemoglu ja Robinsonin mallia, jossa eliitti valitsee repression, koska demokratian myöntäminen voisi johtaa varallisuuden uudelleenjakoon, erityisesti maareformiin.
Historiantutkimus osoittaa, että sisällissodan jälkeinen Suomi oli repressiivinen järjestelmä, jossa valkoisen puolen instituutiot — erityisesti suojeluskunnat — toimivat valtion epävirallisena väkivaltakoneistona. Kommunistinen liike kiellettiin ja sen johtajia vangittiin, mikä vastaa Acemoglu–Robinsonin kuvaamaa eliitin strategiaa sisäisen uhan hallitsemiseksi.
Torpparivapautus 1918–1922 oli poikkeus, mutta se oli strateginen myönnytys: se neutraloi suuren osan maaseudun potentiaalisesta kapinasta ilman, että se muutti poliittista valtasuhdetta. Se oli ehkä pikemmin repressiota täydentävä toimenpide, ei askel kohti laajaa demokratiaa.
1920-luku: poliittinen normalisaatio ilman todellista integraatiota
1920-luvulla SDP palasi politiikkaan ja Tannerin vähemmistöhallitus syntyi 1926–27, mutta tämä ei vielä merkinnyt eliitin strategista halua integroida työväestöä. Maalaisliitto ei vielä hyväksynyt SDP:tä hallituskumppaniksi, ja kommunistit pysyivät kiellettyinä. Sisäinen uhka oli hallinnassa, eikä eliitti tarvinnut työväestöä poliittisesti tai sotilaallisesti.
Tämä vastaa Acemoglu ja Robinsonin logiikkaa: kun repressio on halpaa ja tehokasta, eliitti ei tee myönnytyksiä.
Mäntsälän kapina 1932: sisäisen uhan neutralointi
Mäntsälän oikeistoradikaali kapina oli ei-valtiollisen väkivallan viimeinen suuri purkaus. Kapinan kukistaminen ja presidentti Svinhufvudin radiopuhe palauttivat valtion väkivaltamonopolin ja osoittivat, että oikeistoradikaali väkivalta ei enää saanut eliitin tukea niin kuin aiemmin. Poliittinen järjestelmä oli valmis siirtymään uuteen tasapainoon.
1930-luvun loppu: ulkoinen uhka muuttaa eliitin preferenssit
1930-luvun lopulla Suomen eliitti kohtasi uuden tilanteen: Neuvostoliiton kasvavan sotilaallisen uhan. Tämä muutti eliitin optimointiongelman Acemoglu–Robinsonin logiikan mukaisesti. Repressio ei auttanut ulkoista uhkaa vastaan, sillä valtion selviytyminen edellytti suurta ja motivoitunutta kansanarmeijaa.
Acemoglu ja Robinson korostavat, että eliitti voi tehdä myönnytyksiä silloin, kun valtion selviytyminen edellyttää massojen mobilisointia. Maattomat ja poliittisesti syrjäytetyt eivät puolusta valtiota, joka ei tarjoa heille mitään. Omistava ja poliittisesti integroitu väestö sen sijaan puolustaa.
Tämä johti punamultahallituksen syntyyn vuonna 1937. Maalaisliiton ja SDP:n yhteistyö ei ollut sisäisen paineen tulos, vaan ulkoisen uhan pakottama ratkaisu. Eliitti tarvitsi työväestön lojaalisuuden, poliittisen integraation ja yhteisen puolustustahdon.
Talvisota 1939–1940: ulkoisen uhan logiikka toteutuu
Talvisota osoitti, että ulkoisen uhan logiikka oli oikea. Kansanarmeija oli välttämätön, ja työväestö puolusti valtiota, koska se oli poliittisesti integroitu. Punamultayhteistyö ja torpparivapautuksen luoma omistava talonpoikaisluokka muodostivat perustan poikkeuksellisen vahvalle puolustustahdolle.
Historiallinen tutkimus osoittaa, että Suomen sisällissodan jälkeinen repressio ja myöhempi poliittinen integraatio loivat ainutlaatuisen kehityskaaren, joka erotti Suomen monista muista Euroopan sisällissodan kokeneista maista.
Johtopäätös
Suomen poliittinen kehitys 1918–1940 seuraa tarkasti Acemoglun ja Robinsonin mallia. Sisällissodan jälkeen eliitti valitsi repression, koska sisäinen uhka oli hallittavissa ja demokratian kustannukset olivat korkeat. Ulkoisen uhan kasvaessa 1930-luvun lopulla eliitti joutui muuttamaan strategiaansa: kansanarmeijan mobilisointi edellytti poliittista integraatiota ja myönnytyksiä. Punamultahallitus ja talvisodan puolustustahto olivat tämän uuden tasapainon tuloksia.
Suomen historia osoittaa, että poliittiset instituutiot eivät synny abstrakteista ihanteista, vaan konkreettisista materiaalisista intresseistä ja uhkakuvista. Ulkoinen uhka voi paradoksaalisesti olla demokratian ja kansallisen yhtenäisyyden edellytys.